Meillekö muka koeputkivauva?

Punktio on ohi. Ei se ollutkaan niin kamalaa, kun olin pelännyt. Se ei edes sattunut. Tosin olin niin sekaisin lääkkeistä, ettei ihmekään, etten mitään tuntenut. Kuulin kaiken, mitä ympärilläni tapahtui, mutta itse en pystynyt kunnolla puhumaan. Piti oikein pinnistellä, että sai vastattua lääkärien ja hoitajien kysymyksiin siitä onko kaikki hyvin. Puhe puuroutui ja kuulosti kuulemma vähän sössötykseltä miehen jälkikäteen kertomana.

Toimenpiteen jälkeen katselen heräämössä sängyssä maaten kun lumihiutaleet tanssivat ikkunan takana. On niin kaunista. Siellä munasoluni nyt makaavat petrimaljassa viikonlopun yli simpat seuranaan. Ehkä voimme kertoa joskus tulevalle lapsellemme, että hän sai alkunsa myrskyisenä yönä koeputkessa. Lunta on tullut yön aikana isot kinokset. Enemmän kuin kertaakaan aikaisemmin tänä talvena. Olo on hyvä, jopa toiveikas. Kuitenkin minulla on niin tyhjä olo. Jotain on otettu minusta pois. Jotain tärkeää. Mutta pian, pian saan sen takaisin. Pian saan kyytiini pienen alkion. Pienen ihmisen alun, toivon.

Heräämössä on rauhallista. Pienten nokosten jälkeen selviän lääketokkurasta, eikä vatsaankaan enää niin paljon koske. Vähän aralta paikat toki tuntuvat vieläkin. Saan vihdoinkin syödä ja juoda. Onneksi olen herännyt yöllä syömään, muuten nälkä olisi ollut varmasti kestämätön, koska punktio oli vasta puolenpäivän aikaan. Munasoluja saatiin talteen kaikenkaikkiaan 15 kappaletta. Määrä on silti enemmän kuin riittävä, ja tällä hetkellä näyttää siltä, että tuorealkionsiirto päästään tekemään. Eikä ainakaan toistaiseksi merkkejä hyperstimulaatiosta. Helpotuksen huokaus. Mahdollisesti alkioita viljellään tilanteen salliessa blastokystavaiheeseen asti, jolloin voidaan valikoida parhaat ja kehityskelpoisimmat alkiot. Näin myös pakkaseen jäisi laadukkaimmat alkiot, mikä parantaisi myös jatkossa onnistumismahdollisuuksia. Vähän kalliimpaahan se on, mutta tässä vaiheessa ei edes tule mieleen alkaa pihistelemään.

Loppukiertoon mennään Lugesteronilla, jälleen kerran. Ah niin tuttu ja niin sottainen lääke. Nyt vaan tupla-annoksilla (2 kapselia aamulla ja 2 illalla). Kaikki on mennyt hyvin tähän asti ja täytyy myöntää, että odotukset ovat korkealla. Ehkä tämä onnistuu? 

Kuitenkin mikä tahansa voi vielä mennä pieleen. Se pelottaa. Ei me olla vielä maalissa. Pahin on ehkä ohi mutta ei tämä ole ohi vielä. Nyt kun ei tarvitse jännittää enää punktiota, jännitän sitä, ovatko munasolut hedelmöittyneet ja jakautuneet tai selviävätkö alkiot ylipäätään. Kun yksi niistä sitten siirretään minuun, pysyykö se siellä? Tuntuu kuin tämä huoli ja pelko ei loppuisi koskaan. Varmaan se jatkuukin niin kauan kunnes toivottu ja kaivattu lapsi on tässä maailmassa. Jos silloinkaan.

Tuntuu sekin niin kovin kaukaiselta vielä. Että meillä olisi vauva. Ja vielä koeputkivauva. Se vasta kaukaiselta ajatukselta tuntuu. Mutta tässä sitä ollaan. Kolmen vuoden tuloksettoman yrittämisen jälkeen meille ollaan tekemässä koeputkessa vauvaa. Ajatella! Eipä sitä olisi uskonut kun aikanaan koeputkilapsista lehtijuttuja luki. Sen rinnasti jotenkin samaan sarjaan kun Dolly-lampaan. Ja nyt sitä on itse siinä tilanteessa. Niin uskomattomalta tuntuu koko juttu, ettei tosikaan! Kyllä elämä osaa aina yllättää. Sekä hyvässä että pahassa. Siis että ihan oikeastiko meille tulisi koeputkivauva? Niin, nythän se on ihan mahdollista.Tuntuu, että olen lähempänä unelmaani kuin koskaan aikaisemmin.