Odotin koko ajan,
että tarinalla olisi onnellinen loppu. Ei sillä ollut. Olisi
pitänyt arvata nimestä. Pariskunnalla oli saatu ensimmäisestä
IVF:stä suunnilleen sama määrä munasoluja talteen kuin meillä.
Silti ei onnistunut. Vaikka kaikki vaikutti aluksi menneen ihan
oppikirjan mukaan. Olin ihan varma, että tarina päättyy hyvin.
Toivoin, että se päättyy hyvin. Heidän, sekä myös itseni
kannalta. Sellaiset tarinat tuovat toivoa tämän epätoivon ja
ahdistuksen keskelle.
He eivät tulleet
raskaaksi myöskään pakastetuista alkioista. Milloin ne eivät
selvinneet pakkasesta, jakaantuneet oikein tai milloin eivät muuten vaan jaksaneet pysyä
kyydissä. Ja minä kun olen yrittänyt olla kovinkin optimistinen,
että nyt on pakko mennä kaikki hyvin, kun munasoluja saatiin noin
monta. Anna-Kaisan tarina oli kun läpsäys vasten kasvoja. Meillekin
voi käydä noin, vaikka nyt näyttäisikin kaikki kovin lupaavalta.
Sitä kun ei ikinä tiedä, mitä tässä vielä tapahtuu. Tai on
tapahtumatta, mikä pahinta.
Vatsa on edelleen kipeä punktiosta. Eilen en päässyt liikkumaan kun sohvan ja vessan väliä. Lääkäri varoittikin, että punktiosta seuraava päivä on usein pahin. Koira on kulkenut perässäni joka paikkaan, myös vessaan. Jos nousen sohvalta, se nousee myös. On se hyvä, että joku pitää huolta. Toki mieskin on passannut enemmän kuin koskaan ennen. Lääkärin määräyksestä. Tänään vointi on vähän parempi jo, mutta silti käveleminen ja muukin liikkuminen on vaikeaa. Munasarjat ovat tosi arat siitä neulalla tökkimisestä. Ja ihmekös. Otan rauhallisesti, sillä en halua hyperstimulaation pilaavan tätä kiertoa. Sen riski on edelleen olemassa. Odotan kuin kuuta nousevaa lääkärin huomista soittoa ja tulevaa alkionsiirtoa. Millaisiahan uutisia saan?
Vatsa on edelleen kipeä punktiosta. Eilen en päässyt liikkumaan kun sohvan ja vessan väliä. Lääkäri varoittikin, että punktiosta seuraava päivä on usein pahin. Koira on kulkenut perässäni joka paikkaan, myös vessaan. Jos nousen sohvalta, se nousee myös. On se hyvä, että joku pitää huolta. Toki mieskin on passannut enemmän kuin koskaan ennen. Lääkärin määräyksestä. Tänään vointi on vähän parempi jo, mutta silti käveleminen ja muukin liikkuminen on vaikeaa. Munasarjat ovat tosi arat siitä neulalla tökkimisestä. Ja ihmekös. Otan rauhallisesti, sillä en halua hyperstimulaation pilaavan tätä kiertoa. Sen riski on edelleen olemassa. Odotan kuin kuuta nousevaa lääkärin huomista soittoa ja tulevaa alkionsiirtoa. Millaisiahan uutisia saan?
Kirja oli aika
masentavaa luettavaa, pitikin mennä lukemaan. Noinkin voi siis
käydä. Jonkunhan on aina oltava se tilastollinen poikkeus.
Jonkunhan on aina kuuluttava siihen prosenttimäärään, joka ei
lasta saa hoidoistakaan huolimatta. Pelkään niin että mekin
kuulumme tuohon ryhmään. Kun jonkun siihen on kuuluttava. Mitä jos
me olemme yksi heistä? Se painaa mieltä illalla kun painan pään tyynyyn.
Nyt on kuitenkin jaksettava säilyttää usko tähän hommaan. Me
onnistumme, jos uskomme siihen tarpeeksi, eikö niin!?
Niin tuttuja ajatuksia nuo kaikki kirjoittamasi. Kiitos sinulle tästä blogista. En itse osaa muodostaa ajatuksistani lauseita, joten toisen kirjoitusten lukeminen helpottaa.
VastaaPoistaMinulla tulee huomenna viikko ensimmäisestä tuoresiirrosta täyteen. Mies aina välillä sanoo, että yritä kääntää ajatukset toisaalle ja miettiä muita. Miten hitossa? Yritän mieluummin olla pessimistinen, jotta mahdollinen pettymys olisi helpompi kestää. En olisi ikinä uskonut, että joudumme tähän tilanteeseen. Tulin kuitenkin helposti raskaaksi toisella yrityskerralla, mutta valitettavasti tuo meni kesken rv 12. Lähdimme alun perin hakemaan apua epäsäännölliseen kiertooni keskenmenon jälkeen, jotta ovulaatiotestien tekeminen olisi helpompaa. Mutta nyt siis tlanne on tämä: ainoa mahdollisuus näyttää olevan tämä icsi. Ja vaikka olen ollut kerran raskaana, niin minunkin pitäisi totuttautua siihen, että meille ei koskaan tule lasta.
Olen viime päivinä syyllistänyt itseäni (tiedän että turhaan, mutta en voi sille mitään). Miksi odotimme niin pitkään, käytinkö liiaksi e-pillereitä? Miksi en syönyt silloin foolihappoa?
Anteeksi, että vuodatan ajatuksiani sivullesi.
Hei, ja kiitos viestistäsi. Ei todellakaan tarvitse pyydellä anteeksi vuodatusta. Se on täysin tervetullutta!! Ihanaa kuulla, että tästä blogistani on ollut jollekulle apua. Minulle siitä on ainakin tullut henkireikä.
PoistaMiehesi on oikeassa. Se on oikeasti ihan hyvä neuvo. Aika menisi varmasti nopeammin, jos saisi ajatukset muualle. Mutta kuten tiedät, eihän niitä saa. Mitenkään. Onhan tämä niin iso juttu, ettei ihmekään, että ajatukset - ja kaikki - pyörii hoitojen ympärillä. Pelko epäonnistumisesta on koko ajan läsnä, vaikka yrittää kuinka positiivinen olla. Sitä on pettynyt niin monta kertaa aikaisemminkin.
Miehet tuntuvat osaavan ottaa nämä asiat paljon rauhallisemmin, mikä on kadehdittavaa. Varmasti hekin oman päänsä sisällä ovat huolissaan, pelkäävät ja stressaavat. Mutta eivät yhtä paljon kun me. Nämä kaikki toimenpiteet tehdään naiselle (miehen rooli tässä kaikessa on kuitenkin aika pieni, vaikkakin tärkeä), ja se on meidän kroppa, joka joutuu kaiken kestämään. Eiköhän siinä ole jo yksi syy. Me mietimme, voimmeko jollain tavalla vaikuttaa lopputulokseen, omilla tekemisillämme ja tekemättä jättämisillämme. Kai se nyt stressaa.
Itsekin olen kokeillut sekä optimismia että pessimismiä, mutta aina sitä silti pettyy ihan samalla lailla. Ehkä ei kuitenkaan (ainakaan vielä) ole aika totutella ajatukseen, ettei teille koskaan tule lasta. Se mahdollisuus on hyvä tiedostaa jo nyt, mutta älä VIELÄ ainakaan ajattele sitä. Jos vaan pystyt olemaan ajattelematta. Helpommin sanottu kuin tehty, vai mitä?
Tuttuja tunteita nuo kaikki kirjoittamasi. Itsensä syyllistäminen on tosiaan turhaa ja liian raskasta. Ovathan monet ihmiset tulleet raskaaksi ilman että ovat koskaan kuulleetkaan foolihaposta, käyttäneet e-pillereitä vuosikausia ja tiesitkö, että vanhin nainen, joka on tullut raskaaksi, on ollut 65-vuotias!
Lannistuminen ei ole vaihtoehto. Ehkä onni on ihan kulman takana?
Puit niin hyvin sanoiksi sen, mitä minäkin olen ajatellut. Varmaan me kaikki ajattelemme. Kyllä sitä pelkää ihan kamalasti, että on itse se, joka ei hoidoilla onnistu. Tunnen vain muutamia, jotka eivät ole onnistuneet hoidoilla. Sen sijaan tuttavapiiriin kuuluu mielettömästi ihmisiä, jotka hoidoilla ovat onnistuneet. Pitääkö meidän olla sitten yksi niistä, jotka ei onnistu? :/ Ei pitäisi ajatella lainkaan tätä kysymystä, mutta kun se tosiaan on niin vaikeaa!
VastaaPoistaEn taida ehkä uskaltaa lukea sitä kirjaa - ainakaan vielä. Liian tunteellista myräkkää menossa muutenkin. Ehkä sen aika on, kun tiedämme, miten hoitoruljanssissamme kävi. Siihen on vielä aikaa kun ensimmäinen inssi on vasta tulossa. Mutta kyllä silti pelottaa ne hoidot (ja niiden toimimattomuus) ihan hitosti!
Voimia jatkoon! Toivon todella teille onnistumista.
Kiitos kommenteistasi. Niin, niinhän se on, että tosi moni kuitenkin hoidoilla ennen pitkää onnistuu. Vielähän on aivan liian aikaista sanoa, oletteko te - tai me - yksi niistä pariskunnista, jotka ei onnistu. Tottakai se pelottaa, mutta pitää jaksaa vaan uskoa, että tämä vielä onnistuu. Suurempi mahdollisuus on kuitenkin onnistua kuin epäonnistua!
PoistaJoo älä lue sitä kirjaa vielä ainakaan, jos tuntuu ettet ole valmis. Minäkin tässäkin vaiheessa vielä luen mieluimmin tarinoita onnistumisista. Tarinoita, joilla on onnellinen loppu. Ne tuovat toivoa, toisin kuin tarinat, jotka päättyvät surullisesti. Niistä tulee vaan isompi ahdistus ja paha mieli. Kirjassa Ei kenenkään äiti, oli muuten koskettavia kertomuksia lapsettomuudesta, ja niistä taisi suurin osa kuitenkin päättyä hyvin.
Kiitos sinulle ja onnea teidän ensimmäiseen inssiin!